Kulkurit kävivät reissulla ja palasivat ehjänä sekä monta moninaista kokemusta rikkaampana koti-Suomeen kesäkuun lopussa. Kilometrejä kertyi kaiken kaikkiaan hiukan yli 19 500 eli tuli myös liikuttua ja nähtyä erilaisia kaupunkeja, kyliä ja aivan henkeäsalpaavia maisemia.

Toukokuun lopun Madridin Talaveran näyttelyn jälkeen lähdimme suoraan Saksaan ja sinne oli merkitty muutamat näyttelyt. Paikkakuntina olivat Giessen, Neümunster ja Erfurt. Näihin olin ilmoittanut Sintin ja Ninjan, ja sieltä taskuun jäi Ninjalle kolme ja Sintille kaksi sertiä eli nyt on avattu Saksankin näytelmät. Jälleen Saksassa koin aivan erilaisen näyttelykulttuurin kuin missään muualla, ja kyllä jäin ymmyrkäiseksi ensimmäisessä näyttelyssä, mutta seuraavat menivät jo edellisen tiedoilla.

Kävimme myös terrierierkkarissa, ja se vasta oli kokemus. Meidät otettiin erittäin ystävällisesti vastaan. Järjestäjät olivat panostaneet kaksipäiväiseen erkkariin kerrassaan perusteellisesti. Oli ruokaa ja tarjottavaa, ja lauantaina grillivartaassa paistui koko päivän kokonainen sika. Kyllä oli viihtyisää, kun illalla istuttiin paikallisten kanssa iltaa ja nautittiin hyvästä ruuasta. Olipa erilainen erkkari kuin mihin olemme tottuneet, ja tämän tapaisia erkkareita voisivat muutkin järjestää. Minutkin otettiin ilolla vastaan, vaikka mukanani oli aivan erirotuisia koiria. Irman ja Markun silkit pärjäsivät loistavasti kumpanakin päivänä – siitä heille onnea.

Vietimme Saksassa mukavia aikoja erilaisilla leirintäalueilla. Yksi oli ylitse muiden, ja siellä oli teemana Intiaanit. Alue oli rakennettu teeman mukaisesti, ja joka päivä nähtiin retkellä olevia koululaisia sekä päiväkoti-ikäisiä lapsia. Heille oli järjestetty kierrosta, kertomuksia, jousiammuntaa ja kaikkea mukavaa toimintaa. Lapset maalattiin inkkarimaalauksilla, ja rekvisiittaakin oli. Mekin pukeuduimme teeman mukaisesti, ja inkkarikylässä otimme matkamme loppukuvan. Näin se matkan loppu alkoi häämöttää aivan lähituntumassa – nyyh, nyyh.

Saksan jälkeen suuntana oli sitten Tanska ja käväistiin kääntymässä Voittajanäyttelyssä ja sipukoiden erkkarissa. Tämä erkkari ei ollut läheskään sitä mitä Saksan terrierierkkarissa koettiin – kaukana siitä. Tulihan kuitenkin piipahdettua, mutta ei kyllä noi isot voittajanäyttelyt ole minua varten. En sitten yhtään pidä siitä suuruudesta, mitä niissä on. Ei siellä pääse eteen eikä taakse liikkuessaan, ja välimatkat kaikkeen ovat niin älyttömän pitkät. Pienemmissä näytelmissä on sitä tunnelmaa, mikä taasen sopii minulle paremmin.

Täältä Tanskasta Irma ja Markku lähtivät Englannin kautta takaisin Espanjaan ja minä jatkoin matkaa Ruotsin kautta Suomeen. Näin oli aivan mahtava 10 kuukauden rupeama takanapäin. Mitä kaikkea olemmekaan kokeneet ja millä kaikella rikastuttaneet ”muistelupankkia”, jota sitten kiikkustuolissa voimme kerrata ja nauttia tehdystä matkasta.

Loistavia tuloksia koirat tekivät ja järjestivät minulle ikimuistoisia hetkiä. Vaikeata ja monimutkaista oli valioituminen muutamassakin maassa, mutta kuitenkin niitäkin meille tuli. Saan olla kiitollinen kasvattajille, jotka ovat kasvattaneet hyviä koiria ja ovat luottaneet minuun hyväksyessään minut omistajaksi. Tämän matkan kokemuksilla ja mieleenpainuvilla hetkillä rikastutan elämääni vielä pitkään – ennen kuin tulee seuraava matka eteen.

Tiedä sitä, vaikka jonain talvena taas pakkaan lauman autoon ja nokan suuntana on Etelä-Eurooppa. Kyllä siellä vielä on koettavaa ja nähtävää aivan riittämiin. Ovathan siellä Irma, Markku ja silkit odottamassa sekä muutamat uudetkin ystävät.

 Kikka

siput Sintti ja Ninja & belgit Max ja Taika

Kuvat: Markku Leino

Kulkurit maailmalla …

Paljon ja kaikenlaista on tapahtunut, ja etelässä oleskelun loppu häämöttää. Olemme nauttineet auringosta, uima-altaasta ja talven jälkeen kevään tuomasta upeasta kukkaloistosta. Kaupunkien puutarhaosastot laittavat istutuksia sekä siistivät yhteisiä tiloja, ja kyllä kylät taas puhkeavat kukkaan ja ihmiset parveilevat terasseilla auringon lämmittäessä.

Näyttelyt ovat katkaisseet nämä meidän tavalliset kotiolomme. Menestys on ollut aivan käsittämättömän huimaa. Ninja on aloittanut aikuisten karkeloissa aivan loistavasti, ja Sintti menee tasaisen varmalla tavalla eteenpäin. Rakas vanhus, Max, on ollut aivan ihmeellinen menestyjä. Maxin päästyä kilpailemaan ns. omaan luokkaansa eli veteraaneihin on BIS veteraanisijoituksia ropissut tasaiseen tahtiin.

Olihan se vähän outoa, että 12-vuotias kilpailee avoimessa luokassa jopa reilusti puolet nuorempien kanssa. Avoimessa luokassa joudutaan vielä arvostelemaan sen ohjeiden mukaan ja tuon ikäinen antaa huomattavasti ”tasoitusta” nuoremmilleen, sillä vanhalla koiralla voi tulla hyvin jotain pientä yllättäenkin. Veteraaneissa taas otetaan koiran ikäkin huomioon arvostelussa eikä olla esimerkiksi niin tarkkoja, onko hyvä saksipurenta vai iän tuomaa löysyyttä hampaiden asennossa.

Max kilpaili avoimessa luokassa sen aikaa mitä valioarvoon tarvittiin sertejä, mutta monta monituista kertaa kuitenkin, ja onneksi sielläkin pärjäsi hyvin ja nuorempia jäi taakse katselemaan vanhuksen selkää. Kyllä oli välillä mukava katsella omistajien hämmästyneitä ilmeitä, kun vanha koira sijoittuu kärkeen tai aivan kärkipäähän. Max sai Espanjan näyttelyissä monta fania, ja ihmiset halusivat kuvauttaa itsensä vanhuksen kanssa – oli se liikuttavaa.

Kerronpa tässä erään kokemuksen muutamien vuosien takaa, kun eräs agilityfanittaja hämmästyi näyttelyidenkin kokemuksia. Olin ilmoittamassa koiria näyttelyyn. Tuolloin minulla oli vain belgejä. Kysyin ystävättäreltäni Tiinalta lähtisikö seuroiksi, vaikka tiesin hänen mielipiteensä näytelmistä. Tiinan mielestä ei ole mitään muuta upeaa ja kokemisen arvoista koirien kanssa kuin agility. Hänen koiransa kuitenkin tarvitsi tulevaisuutta varten sen pakollisen näyttelytuloksen, ja niin hekin lähtivät mukaani.

Aika tuli ja saavuimme näyttelypaikalle. Kehät olivat onneksi eri aikaan, ja Tiina kysyi saisiko mennä Maxin kanssa kehään. Mikä ettei, Max menee kenen kanssa vaan, sillä jos handleri ei osaa, niin koira kyllä vie handleriakin. Ilmeisesti Max vaistosi Tiinan tuntemuksia, ja Maxhan on oikea show dogs -koira, joten näin jo heidän odottaessa vuoroaan kuinka Max otti tutun otteen eli ryhti, korvat ja valppaus loi koiraan sen ”säteilyn”. Voi sanoa, että koira on halutessaan kuin näyttelijä, joka ottaa yleisönsä astuessaan estradille. Tiina ja Max menivät kehässä tarvittavat tuomarin osoittamat ”tehtävät” ja tulivat kehästä pois luokseni. Ihmettelin, kun Tiinalla valuu kyyneleet pitkin poskia ja tietysti kysymään – mikä nyt? Tiina kommentoi, ettei olisi ikinä uskonut, että jossain näyttelyssäkin voi saada sellaisen tuntemuksen sydämeen kuin onnistuneen agilitysuorituksen jälkeen. Tätä kokemusta on sitten monta kertaa jälkeenpäin muisteltu ja koira antoi esittäjälleenkin jotain erityistä ja muisteltavaa.

                                                                                                                                                                                                            Oviedon näyttelyyn saapuu katsojia      

Madridin lähellä, Talavera-nimisessä kaupungissa, oli meidän viimeinen Espanjan näyttelymme vähään aikaan. Vähän minua jännitti, kun kyseessä oli vielä Espanjan päänäyttely sekä obligator-statuksella merkitty. Olin ilmoittanut kaikki koirat siihen, ja sipukoista Ninjalla oli ”tiukat paikat”, sillä aikuisten karkeloihin on voinut osallistua niin vähän aikaa ja ollut vähän mahdollisuuksia ns. ”pakollisiin” näyttelyihin. Ninja hoiti hienosti homman kotiin ja nuoresta iästä huolimatta sai Espanjan valiouden. Belgeistä Taika oli myöskin tiukassa paikassa, mutta Taikalla ei ollut edes yhtään onnen kantamoista, ja tällä erää Taikan valious jäi toiseen kertaan. Max taas oli veteraaneissa ja päihitti, minun hämmästyksekseni, tasokkaassa uroskehässä monta todella nuorempaa ja hyvän näköistä urosta ollen PU2. Tuomari oli iloisesti hämmästynyt vanhan koiran ryhdistä ja hyvästä kunnosta, kuten moni muukin tuomari on ollut. Yksi näyttely vielä vanhuksella, ja se olisi sitten näyttelyura takanapäin – on vanhus kyllä kehiin paljon antanut ja paljon saanut ja ennen kaikkea antanut minulle niitä upeita kokemuksia joita ilman Maxia, ehkäpä, olisin jäänyt. Sipukoista Sintti pärjäsi valioluokassa myös hienosti ja otti taas cacibin kotiin, joten mikäs minun oli lopettaessa Espanjan näyttelyt hienoon tulokseen. Täällä Talaveran näyttelyssä oli vielä se käytäntö, että kaikki sertin ja cacibin saaneiden koirien piti käydä antamassa sylki- tai verinäyte. Kyllä oli päivälle ohjelmaa, kun oli tuo DNA-näytteen anto sekä sitten vielä koirien kuvaus sekä jokaiseen tietysti pitkät jonot. Aivan mahtavat kokemukset olen saanut maan näyttelykulttuurista ja muutamia hyviä ystävyyssuhteita tuli luotua.

Madridista lähdimme kiipeämään kohti pohjoista ja kotia. Ranskan puolella yritimme välttää maksullisia moottoriteitä, kun ei suurempaa kiirettä ollut. Aivan upeita pieniä kyliä puikkelehdimme ja totesin, että Ranska on liikenneympyröiden luvattu maa. Niitä on laitettu varmasti varmuuden vuoksikin, vaikka muuten ei näyttänyt olevan mitään järkevää syytä ympyrälle. Muutama yö Ranskan puolella ja sitten Saksa kutsuu ja seuraava näyttely on merkitty kalenteriin Giessen-nimisessä kaupungissa.

Giessen löytyi, mutta netissä olleet tarkemmat koordinaatit taas eivät pitäneet paikkaansa ja Tompparin kanssa pyörittiin ympäri kylää. Kyllä näyttelypaikka lopulta löytyi ja uudet koordinaatit Tomppaan ja sitten leirintäalueen hakuun. Viiden kilometrin päässä oli vaatimaton, sanoisinko, aika rupunen alue – kelvatkoon parin yön yöpymiseen.

Saksan näyttelyissä en ole koskaan ollut, ja tulihan taas erilaista näyttelykulttuuria koettua. Kotiin tulleessa lapussa oli ilmoitettu, että ovet avataan klo 7.30 ja kehät ovat klo 9.45 - 15.00 – ei sitten muuta. Siinä lähempänä kello kahdeksaa menin jonoon ja rokotustarkastukseen. Kaikilta koirilta tarkastettiin sirut ja rokotukset, joten aikaa kyllä vierähti. Sitten toisen pöydän ääreen, josta sai luettelon ja sitten taulun ääreen hakemaan omaa kehää. Halleja oli seitsemän, ja kehät oli ripoteltu jokaiseen halliin. Löytyihän se oma kehä ja sen laidalle sitten odottamaan, että alkavat jakaa numerolappuja. Tämäkin tietysti aikanaan tapahtui, ja kehäkin lähti käyntiin saksalaisella täsmällisyydellä. Siinä meni rotu infotaulun mukaan ja sitten tuli sipukoidenkin vuoro eli kello oli tuolloin noin 12. Tuomari teki tarkkaa työtä kaikkien koirien kanssa ja oli myöskin saksalaisen täsmällinen, ja jaossa oli koko skaala hylätystä lähtien.

Siinä sitä taasen odotettiin klo 15 asti, että saadaan koiran paperit sillä niitä ei jaeta ennen kuin kehä on kokonaisuudessaan ohi. Kaikki odottivat koiriensa saamaa arvostelua ja yrittivät kuluttaa aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Sintti oli VSP, joten paperit siis sain vasta kehän loputtua ja kun Ninja oli ROP, ei papereita saanut kehästä, vaan ne sai vasta RYP-kehän jälkeen. Oman kehän loputtua ja yhdet paperit käteeni saaneena kiiruhdin tietysti ison kehän ääreen ja se lähti ajallaan käyntiin ja ykkösryhmä tietenkin jälleen valtavan suuri. Ninja-tyttönen esiintyi pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen mielestäni hyvin. Olen todella tyytyväinen nuoren koiran jaksamiseen, eikä tunnu koira ainakaan turhautuneelta.

 Sen kummempaa aikataulua ei ole, vaan on oltava kehän reunalla ja huolehdittava oman rodun vuorosta ja jos et ennen kehän alkua ole lunastamassa numerolappuasi, olet myöhästynyt etkä voi osallistua rodun arvosteluun. Näin kävi yhdelle tervu-urokselle ja oli todella harmi, sillä oli oikein upea poika ja mielestäni olisi voittanut koko rodun – tuomari olisi ehkä ollut toista mieltä. Itselläni belgit eivät osallistu Saksan näyttelyihin sillä ikää on jo niin paljon, että valioitumiselle ei taida olla mahdollisuuksia – joten huilatkoon, ja tietysti tauko tekee vallan hyvää Max-vanhukselle.

Nyt tutustumme jonkin aikaa Saksaan sekä paikallisiin kyliin. Olemme majoittuneet oikein mukavalle leirintäalueelle, ja täällä vietämme aikaa ennen kuin siirrymme seuraavaan maahan sekä lähemmäs koto-Suomea. Tämä rupeama ”maailmalla” on loppumassa tältä erää, ja ennen ensi lehden ilmestymistä yritän vielä kerätä jotain kokemuksia. On tämä ollut hienoa aikaa – ei voi muuta sanoa.

Kikka ja siput Sintti & Ninja sekä belgit Max & Taika

                                                                                                                                                Talaveran näyttelyssä Sintti VSP ja Ninja ROP

Laivis 1/2010

Kulkurit maailmalla …

Edellisen lehden kirjoituksen jälkeen olimme lähdössä Atarfen CH of CH Andalucia -gaalaan. Suurin odotuksin lähdin, sillä pari edellistä gaalaa olivat olleet juhlavat ja mieliin painuvat. Perjantai-iltana lähdimme matkaan, ja hyvissä ajoin olimme myös perillä. Paikka oli edellisistä kerroista vaihtunut, ja hyvin perille löysimme, vaikka täällä ei harrasteta mitään opasteita näyttelyihin. Matkailuautoille löytyi vielä tuossa vaiheessa hyvin tilaa ja ”halli” oli ulkoapäin upea roomalaistyyppinen colosseumi.

Aamulla menimme numerolappujen jonoon ja vähän tutkimaan sisältä rakennusta. Tila oli suoranaisesti pettymys: kolkko, kylmä eikä yhtään näyttelyn arvoon sopiva. Kyseessä on härkätaisteluareena ja siihen tarkoitukseen varmasti aivan komia ja sopiva. Näyttelyyn ja varsinkin vuoden gaalaan kaikkea muuta. Kehät olivat suht’ hyvän kokoiset, mutta koko alueen alusta oli oranssin väristä hiekkapölyä eikä mattoja ollut kuin edestakaisliikkeen kohdalla. Tietysti sinne kehän reunalle häkit pystytettiin. Ne ostetut ”lureksit” jäivät kaappiin odottamaan parempaa aikaa, sillä lämmintä piti saada päälle mitä kaapista vain löytyi. Minä sain varoa mustia sipukoita oikein kunnolla, koska kun kehään pääsyä odottaessa pyllyn jos maahan laittoi, oli se oranssin värinen. Tassuissa oli kuin oranssiset nilkkasukat. Hyvin meillä siellä kylmässä hallissa meni kuitenkin, ja saimme sen mitä olimme menneet hakemaankin. Ninja oli siellä viimeisen kerran junnuissa, joten seuraavaksi sitten aloittaa aikuisten luokassa. Belgi-Max taasen yllätti meidät ja nappasi BIS1-veteraanin.

Irman ja Markun silkit, jotka oli kutsuttu Ch & Ch -näyttelyyn, olivat hienosti esillä ja näin Bombix Moren Par Nortes ja Claymona Inari saivat Andalucian voittaja 2009 -tittelin.

Seuraavat muutamat päivät pesin sitten belgien kevythäkkejä ja sipukoiden boxeja juuriharjalla, ja oli se hiekka niissä todella tiukasti kiinni. Meilläkin meni kenkiä myöden kaikki pesuun ja totesimme, että jos joskus vielä näyttely on samassa paikassa niin meidän puolestamme saa olla – emme mene.

Muuttopuuhia

Näyttelyn jälkeen aloimme pakkailla parcelaa leirintäalueelta pikku hiljaa kasaan, sillä olimme vuokranneet Malagan läheltä omakotitalon. Siinä muutaman päivän aikana siirsimme tavaroita talolle. Ensin lähti matkailuvaunu, joka oli lastattu ja hyvin palveli ”muuttoautona”. Henkilöauto, joka oli meille marraskuussa ajettu tänne, hoiti vetojuhdan hommat hyvin. On se vain mukavaa, kun on käytössä pikkuauto, jolla pääsee helposti liikkumaan eikä näitä isompia matkailuautoja tarvitse turhaan liikutella.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä parcelat oli tyhjennetty ja matkailuautomme starttasi kohti uutta kylää ja asumusta. Olemme viihtyneet hyvin, sillä piha on aidattu niin kuin täällä Espanjassa on tapana eli erittäin hyvin ja tiiviisti. Ympärillämme on appelsiini-, mandariini-, oliivi- ja sitruunapuita eli hienot viljelmät ja tuoreet vitamiinit suoraan puusta. Belgit ja sipukat käyttävät viljelmiä ulkoiluun, joten on niillä tilaa juosta eli silloin ne sinne lasken, kun eivät ole litimärkiä eikä sadetta ole muutamaan päivään tullut. Asumuksessamme on suhteellisen iso uima-allas ja näin meikäläiselle oli aika erikoista käydä joulu- ja uuden vuoden aattona ”aattouinnilla”.

Huolien aamu

Tämän vuoden alkupäivinä laskin koirat pihaan kuten tavallisesti ja menin keittämään kahvia sekä laittamaan aamupalapöytää. Normaaliin tapaan huikkaan koirat sisälle ja kolme sieltä tuleekin kiireesti, mutta yksi puuttuu. Tulijat otan sisään ja lähden Ninjaa huutelemaan, ei kuulu ja kierrän taloa – ei näy, ei kuulu. Tiedän, että pihasta ei mihinkään pääse ellei sitten lasketa portista ulos.

Kaikki muut vielä nukkuu, ja minä huutelen jo vähän huolestuneena. Irma, Markku ja joululomalaiset tyttären tyttäret Krista ja Kia kömpivät yöpukusillaan ulos ja ihmettelevät mitä oikein huutelen. Jo hätääntyneenä kerron, että Ninjaa ei löydy ei kuulu. Irma toteaa, että kyllä se täällä on – ei täältä mihinkään pääse.

No, silkki-Zamppa herää ja lasketaan ulos. Krista sanoo: ”Hae Ninja”. Zamppa vähän aikaa pyörii ja menee uima-altaan ulkoreunan nurkkaan ja häntä vippaa niin, että peppukin heiluu vimmatusti. Krista kumartuu reunan alle ja toteaa, että täällä Ninja on. Kaikki me: Ei voi olla totta, miten? Taskulampulla valaistaan reunan alle ja sieltä näkyy silmänvalkuaiset, muttei ääntäkään kuulu. Harjan varsi muutaman sentin liikkumavarasta sisään, ettei Ninja pääse enää etenemään.

Sain varren kanssa Ninjaa vähän peruuttamaan ja liikkumavaran rako oli aavistuksen verran leveämpi ja sain sormet sinne onkaloon. Ninja nuoli sormiani, ja huonon otteen koirasta sain eli toisen käden sormet olivat leuan alla ja toisen käden sormilla sain hännästä kiinni. Siten yritin hilata Ninjaa taaksepäin ja sentti sentiltä vähän päästiin pakittamaan, vaikka siellä tuntui olevan ahdasta eli oli kyljistä kiinni kivikossa. Markku haki taltan ja vasaran – näin alkoi ottaa tiiliriviä reunan alta pois ja sai sen verran ”uraa”, että sain kädet sinne kyynärpäitä myöten ja Ninjan pään tuosta sen verran ulos, että koiran sai käännettyä.

Useamman metrin Markku taltalla teki uraa ja minä hivutin Ninjaa eteenpäin. Onkalo hiukan leveni altaan loppupäähän, että Ninja jo pystyi etenemään. Krista tuli harjan vartta urassa liu’uttaen, ettei koira lähtisi väärään suuntaan. Noin 7 metrin matkan Ninjaa ujutettiin sieltä onkalosta pois ja osan matkaa Markku levensi uraa, että päästiin käsin auttamaan. Koko aikana Ninja ei päästänyt ääntäkään, ja minulla oli kädet kyynärpäitä myöden naarmuilla sekä muutaman päivän kuluttua isoilla mustelmilla.

Ihmettelimme mistä, miten ja miksi Ninja on tuonne mennyt. Olimme tarkastaneet uima-altaankin ympäristön, ettei ole koirien meneviä aukkoja missään. Tietysti nyt tutkimme, että miten ja totesimme, että päädystä oli sade vienyt hiukan maata mennessään ja siinä ruohikon seassa oli pieni painauma. Sinne oli täytynyt livahtaa hiiri ja Ninja perässä, sillä muutamankin päivän tuon episodin jälkeen Zamppa ja Ninja kävivät haistelemassa sitä kulmaa mistä Ninja löytyi eli siellä ilmeisesti makasi – oletettavasti puraisun saanut – raato. Tulimme seuraavien päivien aikana siihen tulokseen, että ellei Zamppa olisi ilmoittanut Ninjan paikkaa, niin tiedä sitä kuinka kauan sitä olisimme hakeneet.  Ääntäkään ei Ninja päästänyt, vaikka vieressä kutsuin sitä. Aivan upea etsijäkoira silkkiterrieri Bombix Moren ParEire ”Zamppa”.

En kyllä tiedä uima-altaan rakentamisesta, enkä sen ”anatomiasta” mitään, mutta oletettavasti sitä kiertää siellä maan alla altaan reunaa sellainen tyhjä onkalo, olisikohan liikkumavara – yllätys se ainakin oli, että siellä on tuollainen tyhjä tila. Loppu hyvin ja onneksi kaikki hyvin ja Ninja löytyi nopeasti ja hyvässä kunnossa – mitä nyt vähän pölyssä ja hämähäkin seitissä.

Uutta ympäristöä

Olemme tutustuneet näihin kyliin, jotka meitä nyt ympäröivät. Ne ovat erittäin viehättäviä ja tyypillisiä espanjalaisia kyliä, ja rakennukset ovat kauniita. Taasen olemme eräänkin kerran kiittäneet tuota pikkuautoa, sillä kylät ovat todella kapeakujasia ja ahtaita, mutta niin viehättäviä. Vuoret ovat lähellä ja olen koirien kanssa muutaman kerran käynyt niillä kävelemässä ja ihailemassa maisemia silmän kantamattomiin.

Huilitaukoa olemme pitäneet näyttelyistä ja käyttäneet energiamme tähän uuteen olemiseen. Seuraavat ilmoittautumiset ovat kyllä nyt lähteneet, ja taasen on odotettavissa mukavia näyttelyhetkiä. Tässä helmikuun puolessa välissä juhlittiin 186-vuotispäiviä sillä Irma, Markku ja minä täytimme vuosia peräkkäisinä päivinä – joten juhlat olivat paikallaan.

Illan suussa olemme käyneet appelsiinipuista keräämässä tuoreet vitamiinit. Olemme säästyneet täälläkin riehuneelta flunssailulta. Hedelmät ovat hyviä, erittäin mehukkaita, makeita ja takuuvarmasti tuoreita.

Eläinsairaalaankin olemme täällä tutustuneet. Koirat on käytetty rokotuksissa, ja nyt on sitten hammaskiven poisto käynnissä. Silkit käytettiin ensin puhdistuksessa. Mitään ”hälyttävää” tilannetta ei ollut, mutta Irman mielestä on tärkeää, että pikkukoirien hampaat ovat vapaita hammaskivestä. Hämmästyttävää on huomata, että se mikä Suomessa on hyvin tärkeänä pidetty asia ei täällä sitä ole. Joutui oikein etsimään lääkärin, joka olisi halukas hoitamaan laserilla hammaskiven, joka kertyy ienrajaan ja jota ei saa riittävän hyvin omin avuin poistettua. Nyt hampaat ovat kuin helmet ja Irma toteaakin, että parhaat koskaan. Koira on eläinsairaalassa koko päivän. Veimme Silkit kymmeneksi aamulla ja matkasimme hakemaan ne kotiin illalla viiden jälkeen.

Vanhus-Max lähti seuraavaksi ja sillä nyt oli jo kertynytkin hammaskiveä, vaikka vuosi sitten ne puhdistettiin – ikä varmasti tekee tehtävänsä. Lääkäri totesi, että Maxille tehdään ensin verestä testi, koska kyseessä on anestesia. Ikää on sen verran kertynyt, että varmistuksen haluavat tehdä. Täällä kyllä on erittäin hieno klinikka, missä on mahtavat tilat ja miellyttävät eläinlääkärit. Max tuli hampaiden puhdistuksesta hiukan tokkuraisena ulos, mutta hampaat hohtivat kuin helmet. Olen tyytyväinen, että vanhuksen vein sillä aivan takaa myös löytyi kysta, joka poistettiin samalla. Nyt kelpaa hymyillä koko kalustolla!

Sintti kävi myös, vaikka sillä ei ole kuin kummankin puolen kahdessa takahampaassa hiukan kellertävää kertymää. Samalla hoidatin senkin, vaikka ei mikään kiire vielä olisi ollutkaan, mutta en itse niitä lähde rapsuttelemaan – joten annetaan ammatti-ihmisten se hoitaa.

Taika lähtee myös, vaikka silläkään ei ole mitenkään akuuttia tuo puhdistus. Täällä se vain on niin helppo tehdä, joten hoidetaan noiden minun kolmen koiran hampaat vitivalkoiseksi. Taikalla on luonnostaan aivan upeat hampaat, sillä niitä ei ole tarvinnut koskaan puhdistuttaa. Taika pureskelee luita antaumuksella ja varmaankin se pitää hampaat hyvässä kunnossa. Taikalla on täällä ollessa nyt tullut aivan pientä kellertävää kertymää aivan takahampaisiin, joten menkööt sekin hoitoon :-).

Tämän vuoden ensimmäinen näyttely

Granadaan suunnistettiin ja aika kosteassa säässä lähdimme perjantaina, sillä lauantaiaamuna oli sipukoiden kehä heti ensimmäisenä. Hyvin löysimme paikan ja suhteellisen lähellekin päästiin. Tällä kertaa eri tuomarit arvostelivat sipukat ja belgit sekä olivat vielä eri halleissakin. Häkit vaan pystyyn kummankin kehän laidalle ja belgit odottamaan niihin, sitten juoksujalkaa sipukoiden kanssa heidän kehän viereen. Sipukoiden kehä ajallaan pyörähti käyntiin – Irma Sintin kanssa kehään. Hyvin parivaljakko meni ja sitä oli oikein ilo katsella. Minä Ninjan kanssa sitten omalla vuorollamme, ja pikkulikka aloitti aikuisten sarjassa. Vähän minulla oli ”poroja” vatsan pohjassa, mutta hyvin pärjäsimme ja jostakin oli meidän vuoroommekin pöytä tuotu kehään. Alkupää seisoi kehäsihteereiden pöydän nurkalla. Sintti teki sen, ja siitä leivottiin nyt Espanjan valio ja Ninjakin aloitti cacib’ien keräämisen eli tämän vuoden näyttelyt aukaistiin hyvin tuloksin. Ninjasta otettiin myös DNA-näyte tänne Espanjaan, Sintistähän se otettiin jo Badajoz’in näyttelystä. On se vain kumma sääntö – tuo DNA – ja sitä jaksamme ihmetellä, mutta maassa maan tavalla tai maasta ulos :-).

Nopeasti belgien kehän vierelle, sillä siinä ei paljon siirtymäaikaa ollut. Belgien kehä minulta ei oikein loistavasti mennyt, sillä siinä oli enemmän sitä ”annetaan kaverille”. Itse vaikka sanonkin, Maxin olisi pitänyt voittaa mennen tullen. Max oli kuin unelma ja se luonne sekä liikkeet. Voittajabelgi meinasi puraista tuomaria, mutta onneksi tämä sai kätensä vedettyä pois ja omistajalla oli kaksin käsin pidettävä koiraa ympäriltä kiinni, että tuomari pystyi kopeloimaan koiran. Huomasin jo kehää ennen, kuinka belgien omistajan luona tuomari kävi rupattelemassa talven tapahtumat ja Irman kanssa kuiskuteltiin, että näyttää olevan hyvinkin tuttuja. Kyllä, minua vähän harmittaa, ettei koira voita vaan esittäjä. Tätä peliähän tämä aina joskus on, ja siihen on tyydyttävä. Toisia ja parempia kertoja tulee vastaan – varmasti.

Irman ja Markun silkkiterrierit saivat näyttelystä kaiken mitä lähdettiin hakemaan. Ovat ne vaan niin mahtavia esiintyjiä ja kauniita rotunsa edustajia. Onnea Tontan ja Zampan menestyksestä, aivan ihana on kulkea yhdessä näyttelykehissä sillä toinen auttaa aina toista, ja lisäkädetkin ovat monesti tarpeen.

Näistä lähtökohdista jälleen lähdetään hyvillä mielin eteenpäin kohti seuraavia tavoitteita. Pari asiaa on, mitä kaipaan täällä. Ensinnäkin sauna olisi mukava silloin tällöin ja toiseksi talvi saisi taittua kesään. Täällä on nyt viimeisen kuukauden aikana satanut kohtuullisen paljon, joten kuivempaa keliä – kiitos.

      Krista ja Sintti soutelemassa